Siis ihan oikeasti voiko tästä enää laiskemmaks muuttua? Mulla ei oo ollu mitään muuta ku aikaa viimeset neljä viikko kirjottaa tää postaus loppuun minkä alotinki sillon neljä viikkoa sitte, mutta jäi jostain kumman syystä kesken. Anyway yritän nyt saada kirjotettua tän loppuun. Luultavasti paljon jää puuttumaan, koska no kuukaudessa nyt kerkeää unohtamaan kuitenki aika paljon yksityiskohtia.
Vieläki vähän outo olo ja tuntuu siltä, kun olisin vaan käymässä kotona ja pian pitäis suunnata takas Englantiin. Onneks ei tarvi. Älkää käsittäkö väärin, rakastin olla Englannissa, mutta ei kotona oloa voita silti mikään.
Viimenen harjotteluviikko meni aivan yli nopeaa, ehkä osittain sen takia, kun ootin ja pelkäsin torstaita, kun piti sanoa kaikille viimesen kerran heipat. Tiistaina meillä oli arviointi keskustelu ja saatiin tottakai parhaat mahdolliset arvosanat koko harjottelusta, Lindsey joka oli mukana siinä arviointi keskustelussa, kehu meitä sen minkä kerkes ja sano, että meidän takia ne tohtii ottaa ens vuonnakin Suomalaisia harjottelijoita. Ann ja Felicity, jotka oli meidän yhteyshenkilöt Englannin päässä, sano tän arvioinnin jälkeen, että ollaan (minä, Reeli ja Henna) parhaat Suomalaiset harjottelijat, mitä niillä on ikinä ollu, koska kukaan ei ollu kuulemma saanu koskaan niin paljon kehuja, mitä me oltiin saatu. Hyvä me! Ja pakko mainita tähän väliin, että jos kukaan ikinä ees hetkisen aattelee, että ois kiva lähteä Englantiin työharjotteluun nii DO IT! Mä on niin tyytyväinen omaan päätökseeni lähteä, koska ainakin toi Pinelands Language Centre, joka toimii East Sussexin alueella oli paras madollinen yhteys... what ever (ne siis hommas meille harjottelupaikat ja asuinpaikat), koska Ann ja Felicity piti meistä niin hyvää huolta siellä, ettei tarvinu murehtia koko matkan aikana yhtään mistään. Torstaina jouduin sit sanomaan hyvästit niin moneen kertaan, etten oo varmaan viimesen vuoden aikana sanonu sitä sanaa yhteensäkkään niin montaa kertaa, kun tuona päivänä. Saatiin lahjoja ja kehuja niin paljon, että kyllä sitä joutu vähän itkua pidättelemään, kun viimesen kerran astuttiin Marks&Spencerin ovista ulos ja suunnattiin bussi pysäkille, koska kaikki siellä nyt oli vaan niin ihania. Perjantai oli sit vapaa, että saatiin tehtyä viime hetken shoppailut ja pakata ihan rauhassa. Ei me kyllä shoppailemassa käyty, mut käytiin kuitenki vielä viimesen kerran kaupungilla pyörimässä, syömässä KFC:ssä ja Costassa kahvilla ja siellä me sit istuttiinki varmaan kolme tuntia sateelta suojassa. Mulla oli tarkotuksena, että olisin valvonu koko perjantain ja lauantain välisen yön, koska herätys oli kolmelta aamulla ja melkeen onnistuinki tavotteessani, mutta uni vei voiton litran ESstä huolimatta. Sit kolmelta ylös, vaatteet niskaan, pakkelit naamaan ja viimeset kamat laukkuun ja alakertaan oottamaan taksia. Oltiin sanottu meidän hosteille, että niiden ei tarvi nousta laittamaan meille aamupalaa, mutta ne nousi silti ja laitto meidät(mut) juomaan edes teetä ennen ku lähettiin. Jännitti kyllä niin paljon etten meinannu saada ees juotua sitä. Sit taksi kurvas pihaan ja tuli taas se inhottava hetki, kun piti halailla ja hyvästellä meidän hostit ja joutu siinä taksissa pari nauru/helpotus/ikävä kyyneltä tirauttamaan, kun Adrienne ja Nick katos näköpiiristä. Seuraavaks KAAHATTIIN hakemaan Henna ja sit lähdettiin taas kaahaamaan sanan varsinaisessa merkityksessä kohti Gatwickin lentokenttää. Se kaahaaminen kostautu jo ennen matkan puolta väliä, kun Hennalle tuli huono olo ja jouduttiin pysähtyä huoltoasemalle, että se pääsi leksaamaan. Voi raukka. Ei kyllä itelläkään ollu leksa kaukana, kun se aamunen tee ja ESsän loput hölsky mahassa koko matkan. Lentokentällä check-innin, laukkujen droppaamisen ja turvatarkastuksen jälkeen lähettiin kahville ja vähän reilu tunnin oottelun jälkeen saatiin tietää mistä portilta meidän kone lähtee. Lähettiin portille aika kiireellä, koska monitoreissa luki että Go to gate, eikä boardingiin ollu, kun joku puoli tuntia aikaa ja sinne portille oli aika pitkä matka. Sit kuitenki kävi niin, kun mulle on käyny melkeen joka kerta, että lento myöhästy eikä tiedetty, koska päästäis lähtemään, mut sit meni ehkä joku vähän reilu puoli tuntia, että päästiinki koneeseen ja kohti kotia. Suomen päässä hypättiin lentokentällä rautatieasemalle menevään bussiin ja päästiin lähtemään kohti Seinäjokea. Tarkkaan en muista, koska oltiin perillä Seinäjoella, mut Parkanon kohalla iski pieni paniikki ja jännitys, että kohta sitä taas näkis oman perheen. En ollu oikeasti ees tajunnu, että kuinka ikävä mulla oli niitä oikeasti ollu. Ja taas kerran piti tirauttaa pari jännitys-helpotus kyyneltä (musta on tullu kauhean tunteellinen itkupilli), kun näin äitin ja Niklaksen mua vastassa.
Siihen nyt sit päätty mun Englannin seikkailu, enkä kadu päivääkään sitä päätöstä, että tein sen hakemuksen sillon joskus viime syksynä, vaikka aluks vähän epäröinki, enkä menny siihen ensimmäiseen ulkomaan työssäoppimisen info tilaisuuteen. Tää oli ihan ehottomasti yks parhaimmista kokemuksista ikinä, enkä kyllä tuu ikinä unohtamaan tätä.
Niin ja mä kerkesin tässä hiljaiselon aikana valmistumaan merkonomiks. Hetkeen ei oo ollu hermot niin riekaleina, kun viime lauantaina valmistujaisjuhlissa meidän luokan todistusten jakoa odotellessa. Me oltiin hitto vie viimesiä jotka sai todistukset ja valmistuvia luokkia siellä juhlissa oli het toistakymmentä. Vähän vaan meinas jalat tutista, kun vihdoin ja viimein käveltiin sinne koko salin eteen kaikkien pällisteltäväks. Illalla pääsi sit onneks nollaamaan Heidin kans. Nyt, kun löytäis vielä sen unelmatyön niin koko elämä olis mallillaan. Siihen asti nautin kesästä ja vapaudesta.
♥
